Aburin kasvitieteellinen puutarha oli kupla maailmassa.
Ghanassa ei ole koskaan hiljaista, mutta puutarhassa oli. Hiljaista, rauhallista, ja jos ei nyt viileää, niin vähemmän kuuma kuin muualla. Ja siellä oli kaunista.
Puut olivat valtavia, vihreää kaikissa sävyissä. Bambut ja kaakaopuut pienempiä, maassa kasvoi mimosaa, joka meni kippuralle kun sitä kosketti sormella. Tuoksui samalta kuin sellaisissa kasvihuoneisiin rakennetuissa trooppisissa kammioissa, joissa lapsena joskus kävi äidin ja serkkujen kanssa. Mutta tämä ei ollut kasvihuone, tämä oli todellista.
Ennen kaikkea oli aikaa ja tilaa. Hetki olla rauhassa. Salakka rakasti Ghanan yhteisöllisyyttä, sitä ettei oltu eristyksissä toisistaan, ei oikeastaan koskaan yksin, mutta Euroopassa kasvaneelle se on aina myös rankkaa. Aikaa täällä kyllä sai ottaa kun ei koskaan ollut kiire, nyt se sai uuden ulottuvuuden, oli myös tilaa hengittää syvempään.
On kai sama, missä ihminen on, silloin tällöin hän tarvitsee kevennyksen: sen hetken ja tilan, jossa voi päästää irti painavista asioista ja vain nauttia kauneudesta ja rauhasta. Aburin puutarha oli paikka, jossa taakat irtosivat Salakan harteilta itsestään ja leijuivat pois. Ei siis kai ihme, että siitä tuli paikka johon hän palasi vielä monesti tuon yhdeksän kuukauden aikana.
Ja itse asiassa myös sen jälkeen. Neljä vuotta myöhemmin joulukuussa hän palattuaan Ghanaan halusi tietysti palata myös sinne. Siitä vielä puoli vuotta eteenpäin puutarhaa ympäröivä kylä oli kahden ja puolen kuukauden ajan hänen kotikylänsä.
No comments:
Post a Comment